Äideistä parhain...

Nyt tulee vähän psykologin mielenvikaa, mutta mietin joskus, että millainen äiti pojille olen, olen ollut ja tulen olemaan. Millainen suhde minulla on heihin nyt ja millainen se tulee olemaan sitten, kun ovat esim. murrosikäisiä. Toivottavasti mahdollisimman rehellinen, läheinen ja avoin.

Asioita, joita pidän itse tärkeänä Äitinä olemisessa on ennen kaikkea läsnäolo, rakkaus sekä turvallisuus. Pidän itseäni pääsääntöisesti hyvänä äitinä, en ole koskaan kuvitellut, että pojilla voisi olla parempaa äitiä. Olen paras heille. Lenni on sen verran iloinen ja tyytyväinen lapsi, ettei me nyt aivan kuusikkoon olla voitu vanhempina mennä. Hyvän äidin minusta tekee mielestäni myös se, että olen epätäydellinen. Se, että myönnän lapsilleni avoimesti tekeväni virheitä, annan heille myös luvan tehdä niitä.

Tasan vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja, mietin usein mitä kunakin päivänä tasan vuosi sitten tapahtuikaan. Nyt olimme juuri muuttaneet pari päivää sitten tänne ja muutaman päivän päästä itsenäisyyspäivänä minulla supisteli kovasti ja olin jo aivan varma, että nytkö se sitten tapahtuu. Mutta onneksi ei. Ihanaa olla nyt tässä vuotta myöhemmin kaikki nuo ihanat pojat ympärillä.

Täällä odotetaan jo kovasti joulua ja joulupukkia. Joulupukkia tosin pelonsekaisin tuntein. On ollut jotenkin liikuttavaa nähdä pienen pojan ensimmäinen dilemma, kun samaan aikaan ei haluaisi pukkia tänne mutta kun ne lahjat pitäisi saada. Lennillä on otteet hieman koventuneet pikkupoikia kohtaan ja harmistumista on esiintynyt kun pojat eivät lähde kaikkiin leikkeihin mukaan ja sotkevat vain leikkejä. Kovasti kuitenkin aina haluaa ottaa pojat mukaan ja juoksee kertomaan kaikki jutut ensimmäiseksi pojille. Onneksi ei mene kauaa kun jo leikkivät yhdessä. Pikkupojat ovat kivasti oppineet leikkimään sopuisasti rinnakkaisleikkejä ja päivällä saattavatkin viihtyä jo hyvinkin pitkiä aikoja yhdessä leikkien. Aikansa leikittyään he kiipeävät syliin tankkaamaan läheisyyttä ja moiskauttavat oman ihanan räkäisen pusunsa ja lähteävät siitä taas jatkamaan tutkimusmatkojansa (usein myös ensin revittyään tukun hiuksia päästäni ja purtuaan). Tänään kun kaikki pojat kiipesivät kerralla syliini, tunsin olevani puu, joka yritti pitää kaikkia poikia pystyssä . Kaksi roikkui molemmissa käsissä ja Oliver kiipesi selkää pitkin. Kääntäessäni päätäni sain iloisen hymyn ja "Äiti" -tyyppisen sanan. Mitäpä muuta Äiti haluaa kuulla...tai edes kuvitella kuulevansa :)

Yksi joulukorttiotos, oli pikkasen haastavaa saada kaverit pysymään koossa ja vielä katsomaan samaan suuntaan. Tässäkin tonttu turvallaan ja kaikilla jätkillä omat touhunsa.

Tämän hetken kivoin leikki on työntää vaunuja varsinkin Oliver haluaa aina kyytiin. Saattaa istua siinä hyvinkin pitkään, kun Anton ja Joel työntävät vuorotellen. (ja kuvassa näkyvä kohu-lapsikirja on meillä ainoastaan kärrypainona :) ) Anton on kävelyssä pro.

Huomenta Joel! Pojat nukkuu tällä hetkellä klo 21-08.30

Oliver, Lenni ja Joel painimassa

Here we go! Yläkertaan halutaan mennä nykyään itse.

Pojat 10 kk

Mihin tämä aika oikein katoaa? Huomaan, että näiden "toisten" lasten kanssa melkeinpä toppuuttelee kasvamista ja kehittymistä. Mä en kestä, että mun vauvat on jo näin isoja.

Eilen mennessämme uimaan pikkupoikien kanssa, huomasimme että olimme vahingossa ottaneet Lennin uikkarit mukaan. Ensimmäinen ajatus oli, että ou nou, mitä me nyt laitetaan Joelille päälle. Kauhukseni kuitenkin sain todeta, että ei ne Lennin uikkarit nyt niin isot Joelille olleetkaan. Eihän pojilla tosiaan ole kuin pari kiloa eroa, siis Lennillä ja Joelilla. Olemme tämän viikonloppua saaneet keskittyä pelkästään pikkupoikien seuraan, kun Lenni on ollut mökkeilemässä, ja en ole muuta kerinnyt tekemäänkään kuin päivittelemään miten isoja pojat jo ovatkaan. Nyt kun on ollut aikaa se todeta ja havaita. Joel vastaa jo huutoon omalla huutelullaan ja muutamia Äittä -suuntaisia huudahduksiakin on kuultu. Joel ja Oliver lähtevät jo painiin, ja varsinkin Joel suorastaan hakee Lennistä painiseuraa. Pojat mutustaa jo kaikennäköistä sormiruokaa ja aamupalalla he haluavat päästä osingoille kinuamalla palaa leivästäni. Kaikki pääsevät nousemaan jaloilleen itse tukea vasten. Joel ja Oliver konttaa. Anton ryömii. Telkkari on valitettavasti löydetty ja sitä käydään lähmimässä. Kaikki elektroniikka ja johdot on pop. Keittiön laatikotkin liukuu tosi kiehtovasti. Mutta laumana kuljetaan, mikä helpottaa, kun pojat kuitenkin useimmiten löytyvät samasta paikkaa :) Joel tietenkin kärjessä.

Päivissä on selkeä rytmi ja pojat nukkuvat edelleenkin hyvin, mikä helpottaa paljon. Äitini on melkein päivittäin täällä viikolla apunani, jolloin itsellä on myös mahdollisuus pieniin omiin käynteihin jossakin. Otamme myös Lennin ensi viikosta neljäpäiväiselle tarhaviikolle, jolloin kerkeisi puuhaamaan kaikkea kivaa Lenninkin kanssa. Isäni on myös luvannut auttaa tässä. Hurraa isovanhemmat! Eletään tosiaan kivaa vaihetta. Itselläkin on ollut aikaa käydä töissä vähän valmentautumassa, firman juhlissa, leffassa, äidin synttäreitä juhlimassa ym. Ja taas jaksaa olla hyvä Äiti.

Kävimme viikko sitten kätilöopistolla poikien viimeisessä lastenlääkärin tarkastuksessa (8 kk kontrollissa, lasketun ajan mukaan siis). Paikalla oli myös fysioterapeutti, hän kiinnitti erityistä huomiota yliojentamiseen taaksepäin. Mutta puhtaat paperit saatiin. Ainoana muistutuksena oli Antonin riittävä kalkin saanti, kun maito ei meinaa enää maistua. Mitatkin olivat vakuuttavat: Joel 9770 g ja 71,5 cm, Anton 8220 g ja 69 cm, Oliver 9290 g ja 71,5 cm.

 Uusin iltarutiini ja Lennin tehtävä. Hakee kaikille  pojille hammasharjat ja tekee pojille sängyt valmiiksi (takana näkyy peitto, tyyny ja yöpuku)

 On kiva tulla kotiin, kun on oma vastaanottokomitea vastassa :)

Koko poppoo Linnanmäen valokarnevaalissa

 Lenni Emil (Eemeli) kuuntelee serkkutytön satua (takana Lennin "koti")

 Pojat arpoo, että kuka uskaltaisi mennä rappusten alapuolella olevaan koppiin (mikä on Lennin mielikuvituskaverin Ampun koti)

Tule nyt auttamaan. Pojat osaavat nousta seisomaan, mutta eivät uskalla tulla itse alas. Oliver

Ryppy

Huomasin juuri, että otsaani on ilmestynyt ryppyjä. Kyllä, ne ovat tulleet jäädäkseen. Mietin miten ne ovat oikein tulleet? Olenko ollut niin kovin huolissani, ihmeissäni, likinäköinen vai vihainen että olen rypistellyt otsaani niin paljon että rypyt ovat muodostuneet. Seuraavaksi ajattelin hankkia naururypyt ja luulenpa, että se on tässä seurassa melkoisen helppoa.

Minulle usein sanotaan, että tulen saamaan harmaita hiuksia neljän pojan kanssa. Ehkäpä niitäkin tulee, mutta ennemmin luulen, että pojat aiheuttavat minulle noita naururyppyjä. Sen verran hulvatonta on jo nyt, etten malta odottaa minkälaista meillä onkaan kun pojat ovat Lennin ikäisiä. Lennillä on puhe kehittynyt jo sille tasolle, että juttua tulee koko ajan. Ja minkälaista juttua :) ihanaa vihdoin kuulla tuon kaverin ajatuksenjuoksua, Lenni rakastaa hassutella ja juksata. Pikkupoikien kanssa nauruhermoja koettelee ihan arkiset tilanteet. Nyt alkaa myös lähestyä hetki, kun voin sanoa aidosti, että omat kädet eivät meinaa riittää. Pojilla alkaa olla vauhtia ja taitoa, yksi reissaa jo ympäri kämppää jota pitää käydä tsekkaamassa, toinen tunkee talouspaperia suuhunsa ja kolmas huojuu seisomassa tukea vasten seuraa huutaen. Ruokailemme edelleen olohuoneen lattialla, koska se on yksinkertaisesti helpointa. Uutena vivahteena siinä on se, että kun yksi vauvoista on jo syönyt kapuaa hän "mestoille" takaisin kiipeillen ruokailevan vauvan tai syöttäjän päälle samalla hiuksista repien. Nukutamme poikia (huomaan, että on hassua puhua enää vauvoista) olohuoneen lattialla, jossa käärimme heidät peiton sisään ja annamme maitoa, johon he usein nukahtavatkin. Usein käy kuitenkin niin, että joku vetäsee pullonsa tyhjäksi ja lähtee vaeltelemaan siitä iloisesti samalla rallatellen. Tänäänkin Anton oli juuri nukahtamassa, kun Joel tulee kauheella tohinalla ihan naaman viereen ja alkaa naureskella. Mä en voinut muuta kuin nauraa, kun on ne melkoisia velikultia. Ja ne kädet...toissailtana minulla oli Oliver sylissä kun huomaan, että Joel alkoi kaatumaan seisomalelun kanssa. Vaistomaisesti syöksyn ottamaan koppia unohtaen, että minullahan oli jo kädet varattuna. Lopputuloksena oli kaksi itkevää vauvaa, kun olin "heittänyt" Oliverin käsistä puolivoltilla maahan ja Joel kerkesi kaatuamaan. Just.

Joel otti myös muutama päivä sitten tosissaan, kun hänelle syntyi serkku,ettei enää olekaan suvun pienimpiä ja lähti konttaamaan :)

 "Mitä sä naurat", Anton on kyllä melkoinen hahmo. Tänään leikki pitkään tämä legoukkeli suuhun unohtuneena.

 Joel tutkailee lentokonetta, kun Oliver ja Anton ovat ennemmin keskittyneet hassuttelemaan kameralle.

Lenni haluaa usein kylpeä poikien kanssa ja pojathan ovat siitä aivan innoissaan. Nyt vuorossa Anton.

Syksy

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka olisi kuinka vetämätön olo ja pojat olisivat kuinka kipeinä, niin minun on jotenkin vaikea siitä kirjoittaa. Pohdinkin juuri, että ei kyse varmastikkaan ole siitä, ettenkö niistä jotenkin kokisi voivani kirjoittaa, vaan ennemminkin siitä, että en niitä hirveästi mieti. En halua keskittyä siihen mikä on huonosti vaan ennemmin siihen mikä on hyvin. Tämä tekee elämästä paljon kivempaa :)

Täällä ollaan oltu koko poppoo vähän flunssassa ja muissa taudeissa, mutta ei se noita poikia tunnu kauheasti haittaavan. Täällä on nimittäin nukuttu edelleen noin enimmäkseen hyvin, jee!

Meillä on uusi ihana päivärytmi, josta pojatkin pitävät tiukasti itse kiinni. Aamuisin herätään puoli kasin maissa, ekat päikkärit nukutaan 10.30-12.30, toiset 16-18 ja nukkumaan mennään 21. En valita. Meillä on kaksi melkoista pullopoikaa, jotka voisivat elää pelkällä maidolla ja vellillä. Ja sitten on Anton, joka syö muidenkin poikien ruuat ja pulloa ei meinaa ottaa enää ollenkaan. Edes nukkumaan mennessä maitopullo ei meinaa kelvata. Meillä on myös hampaita; Oliverilla kaksi, Joelilla ja Antonilla yksi. Meillä on yksi oikeaoppisesti ryömivä (Joel), joka pinkoo jo melkoista vauhtia varsinkin kun näkee jonkin mihin ei saisi koskea. Joelin kylvettämisestäkään ei meinaa tällä hetkellä tulla oikein mitään, kun on vain kiipeämässä pitkin seiniä. Sitten on Anton, joka omalla tyylillään kurkotellen kyljeltä toiselle etenee jo kanssa melkoista vauhtia, Oliver tykkää ennemmin istuskella ja tutkailla. Nykyään täytyykin jo hieman katsoa mihin astuu...Lennillä on myös sulateltavaa näiden liikkuvien vauvojen kanssa, ja olisikin koko ajan palauttamassa niitä "paikoilleen".

Tällä hetkellä tulevaisuuden visio on, että Joel johtaa kolmikkoa. Joel olisi se, joka menee ja tekee. Joelin saa helposti tällä hetkellä mukaan kaikkeen hassutteluun ja uuteen. Anton menee Joelin perässä ja lähtee kaikkii hullutuksiin mukaan. Anton tällä hetkellä melkoinen hahmo, jolla on aina vähän omat jutut meneillään. Antonin yleensä löytää mitä ihmeellisimmistä paikoista, kerran oli saanut päänsä todella tiukkaan kahden pöydän väliin, kerran oli kierrittänyt itsensä tiukkaan rullaan pyyhkeen sisään, muiden jo mentyä nukkumaan löytää Antonin hihkumassa aivan onneissaan oman peittonsa sisältä ym. Oliver on puolestaan porukan aivot ja puhuu muut pojat ulos kaikista ongelmista, mihin ovat itsensä laittaneet. Oliver selkeästi harkitsevin eikä lähde suinpäin kaikkiin hömpötyksiin, vaan tarkkailee ensin.

Lenni kävi tänään ensimmäistä kertaa luistelemassa, totesi siinä tovin yritettyään rauhallisesti minuun katsoen: "En minä osaa luistella, mennään pois". Jaahas, mutta eiköhän sen lähde toistekin. Tällä hetkellä Lenninpäivittäisenä puheenaiheena on laivareissu, jonne lähdetään Lennin kanssa parin viikon päästä. Ihanaa tehdä jotain yhdessä Lennin kanssa ilman vauvoja. En myös muista milloin itse olisin ollut näin innoissaan yhdestä laivareissusta, kiva päästä tästä kotiympyrästä hetkeksi :)

 Hei, me aloitettiin vauvauinti ei siis painia, mitä asusta voisi päätellä. (Anton)

 Joel pääsi Lennin mopon kyytiin.

 Se oli se pieni hetki, kun käänsit selkäsi, niin...Anton "puurohetkellä". Takana konttausta treenaa Joel.

Hei, me täytettiin lauantaina 9 kk, ollaan jo tosi isoja. Vasemmalta Oliver, Joel ja Anton

Pojat 8 kk

Nyt kun miettii kevättä niin elämämme on muuttunut melkolailla. Ja pelkästään positiiviseen suuntaan.

Pojat ovat nyt kalenteri-iältään 8 kk ja korjatun iän mukaan (lasketun ajan mukaan) 6 kk. Kehitys tulee siinä jossakin välissä. Neuvolassa poikien käynnit ja kehitystä katsotaan kalenteri-iän mukaan ja taas kätilöopistolla lastenläälärit katsovan korjatun iän mukaan. Yritä nyt tässä sitten päättää mitä sanoo, kun poikien ikää kysytään. Ollaankin päädytty puhumaan pelkästään kalenteri-iästä. Saa sitten kouluun ym. mennessä miettiä uudelleen tulisiko poikien kanssa ennemmin elää korjatun iän mukaan.

Täällä on tapahtunut jo suuri askel "normaaliin" elämään. Marko siirtyi nukkumaan viereeni meidän yhteiseen makuuhuoneeseen :) Pikkupojat nukkuvat edelleen hyvin yönsä. Lenni pienen eroahdistuskautensa jälkeen palasi taas Markon vierestä omaan sänkyynsä nukkumaan. Ja nyt Lenni nukkuu omassa huoneessaan ja pikkupojat omassaan. Pitkälle on siis päästy keväästä. Nyt kun olemme päässeet taas kaikki nukkumisen makuun, tuntuu että nukkua voisi enemmänkin ja tuntee olevansa väsyneempi kuin keväällä. Tämä on kuulemma hyvin tyypillistä. Meillä myös nykyään istuskellaan. Joel ja Oliver istuvat jo todella hyvin itsekseen, Anton matkaa mieluummin ympäri huonetta pyörien. Joel myös tänään veti itseään ensimmäistä kertaa käsillään eteenpäin mahallaan. Tähän asti Joel ja Oliver ovat hermostuneet melkoisen pian, kun eivät ole päässeet eteenpäin ja nyt istuskelu tuntuukin olevan heidän juttunsa. Yösyömisten poisjäätyä pulloshowkin helpotti ja nykyään tuntuukin, että on aikaa iltaisin tehdä muutakin kuin seuraavia maitoja tai pestä pulloja. Katsommekin nykyään jo hieman telkkaria sohvalla iltaisin, jee. Keväällä vielä hiihtelin yöpaidassani aina iltapäivälle asti ja yritin hakea nukkumispaikkaa, nykyään petaan aamuisin sängyn ja vien Lennin aamusta tarhaan. Päivällä toki otan usein vielä unet poikien kanssa. Keväällä meillä kävi silloin tällöin hoitaja apuna, nyt melkoista luksusta, kun äitini on hoitamassa kanssani poikia aamupäivät. Elämä on siis oikein mallillaan.

Ja ne viimeisimmän neuvolan mitat: Joel 9140 g ja 69 cm, Oliver 8610 g ja 68 cm, Anton 7420 g ja 67,6 cm. Ei tarvitse siis käydä salilla ei, kun näitä säkkejä kanniskelee :)

 "Roikkuuko mulla joku tossa suunpielessä?" (Anton)

 "Oota mä pyyhi mun suun sun masuun" Oliver ja Anton

 Äidin pikku lenkkikavereilla releet vaihtuu säiden viiletessä (päällä mummun kutomat neuleet)

 Yritä nyt tässä lukea aamulehteä aamupalalla välittämättä kolmesta jokaista liikettäsi herkeämättä seuraavasta silmäparista.

Hei, me istutaan.

Mamma pääsi irti

...ja päästi irti. Minulla on nimittäin ollut vapaa viikonloppu :)

Pakkasin perjantaina kaikki pojat autoon, toivotin hyvää matkaa mummulaan ja palasin tyhjään taloon. Tunne oli hurja, siitä onkin jo tovi aikaa, kun olen viimeksi ollut yksin kotona. Viikonloppuni teemalla; tee kaikkea sitä mitä et lasten kanssa pysty tekemään. Hain siis sushia ja löhösin sohvalla katsomassa elokuvia. Toisena päivänä olin koko päivän kaupungilla käyden brunssilla ystävien kanssa, ihanassa kasvohoidossa, haahuilin kaupungilla, istuin terassilla ja jaksoin peräti yökerhoonkin asti. Hurjaa. Nyt istun keittiön pöydän ääressä rauhassa aamupalaani syöden hyvin nukuttujen parin yön jälkeen ja....asunto alkaa vaikuttamaan jo liian hiljaiselta....tulisivat jo :)

Tekipä hyvää ja ilokseni huomasin, että myös osasin päästää irti. En siis kytännyt kaupungilla kaikkia lastenvaunullisia tai shoppaillut lapsille, vaan nautin aikuisesta seurasta ja vapauden tunteesta. En edes katsonut kauheasti kuvia pojista, mitä nyt ihan muutamaa välillä :)

Sanonkin nyt itselleni, että hei, otetaan taas joskus uusiksi. Teki hyvää.

Täydellinen avokado

Söin tänään täydellisen makuista ja juuri oikeanlaisen kypsyistä avokadoa salaatissani. Tulin siitä todella iloiseksi ja hymyilin itsekseni tästä ehkä vähän huvittavasta onnen tunteesta, minkä tuo täydellinen avokado minussa aikaiseksi saikaan.

Nyt joku voi jo miettiä, että melkoisen säälittäväksi tuo minun elämäni on päässyt menemään, kun yhdestä avokadosta jaksan näin intoilla. Ehkä. Mutta itse ajattelen sen ennemmin niin, että elämä on taas opettanut minulle uuden upean taidon. Nauttia hetkestä ja hyvinkin pienistä asioista, joista en aikaisemmin osannut oikein nauttia.

Eläköön elämä! ja avokado!

Päättötodistus

Jee, pojat pääsi koulusta ihan hyvin arvosanoin :)

Toinen ja kolmas yö meni hyvin samankaltaisesti keskenään. Eli Anton ja Oliver alkoivat nukkumaan ja heräsivätkin vain kerran koko yön aikana!!! Ja Joel puolestaan alkoi heräilemään ja heräsikin kahden tunnin välein, mutta oli vartissa takaisin unessa. Ja mikä tärkeintä, oppivat rauhoittamaan itsensä takaisin uneen.

Nyt pari yötä vietettynä jo kotona ja hyvältä näyttää! Ensimmäisenä yönä tarvitsi käydä vain kaksi kertaa Joelia hieman rauhoittamassa ja viime yönä ei ollenkaan :) heräilivät kyllä, tai Anton kerran ja Joel tai Oliver useammin (Antonin äänen tunnistaa, mutta Joel ja Oliver menee sekaisin), mutta en kerinnyt kuin katsomaan kellosta ajan viiden minuutin säännölle (eli viiteen minuuttiin ei huoneeseen saa mennä) ja olinkin jo kerinnyt nukahtamaan ennen kuin tuo viisi minuuttia oli täynnä (eli vauvatkin oli nukahtanut). Eläköön Tammisaari! Suosittelen kaikille monikkoperheille, älkää hukatko omia niukilla olevia voimavarojanne yöllisiin syöttöihin tai unikoulun pitämiseen kun siitä voi päästä yhdellä kolmen päivän rutistuksella. Pientä protestia tuli Joelin ja Oliverin suunnalta, kun eivät meinanneet sairaalassa syödä oikein mitään päivällä, mutta nyt tilanne on jo korjaantunut. Pojat olivat kyllä aika riemuissaan, kun päästiin kotiin ja tänään kun vielä Lennikin tuli kotiin mökkireissultansa. Minusta puhumattakaan. Niin paljon kun pystyn sanomaan, että sairaalaoloissa olisin viihtynyt niin viihdyin kyllä, sain niin paljon apua ja minuakin siellä kovasti huomioitiin, mutta oli se kyllä ihana tulla kotiin. Ja pääsin myös sinne hierojalle :)

"Hauskana" muistona tuolta sairaalajaksolta on nyt suomenruotsalainen murre, jota sujuvasti pojille nyt juttelen. Olen ilmeisen kova mukauttamaan omaa puhettani ympäristön mukaan, että jouduin sairaalassa oikein pinnistelemään, etten alkanut hoitajien kuullen puhumaan suomea vähän samanlailla murtaen kuin he puhuivat. Tätä ei välttämättä olisi aina kauhean hyvällä katsottu :) Samoin kävi myös RS-viruksen aikaan, kun olimme lastenklinikalla ja siellä oli hoitaja Pohjanmaalta, niin aloin juttelemaan pojille samanlailla kuin hän jutteli murtaen...oi  voi. Ja tietenkin vielä ihan väärin murtaen. Sellanen vamma minulla.

Mutta vielä kerran kolminkertainen hurraa-huuto: Hurraa, Hurraa, Hurraa!

Pojat koulunpenkillä

Tästä se nyt alkoi...koulutie :) Pojat nimittäin ovat alkaneet opettelemaan nukkumaan. Ensimmäinen yö takana, huh.

Olemme siis täällä ihanassa aurinkoisessa Tammisaaressa unikoulussa. Onneksi sairaala on tässä ihan keskustassa, niin olemme päässeet kärryttelemään ja ihastelemaan kaupunkiakin. Meidän retki alkoi vähän heikosti, kun olimme saaneet todella niukasti ohjeistusta tulevaan ja väärän ohjeistuksen saapumisaikaan. Olimme monta tuntia liian ajoissa, eikä täällä oltu tuloomme vielä varauduttu. Kerkesin jo hetken kauhulla ajattelemaan, että tästä tulee kyllä elämäni pisimmät kolme päivää kun pyörin kolmen nälkäisen vauvan kanssa pienessä huoneessa ja odottelin hoitajaa, jota ei koskaan näkynyt ja piti lähteä itse metsästämään ruokaa pojille. Eräs hoitaja myös totesi, että aiotko hoitaa näitä kaikkia yksin...joo-o, kyllä. Siinä vaiheessa olin valmis lähtemään kotiin päiviksi, vaikka ohjeistuksessa sanottiin että päivät pitäisi viettää sairaalassa. Onneksi tilanne korjaantui nopeasti ja tämä meille määrätty hoitaja saapui töihin ja siitä lähtien hoitaja on ollutkin koko ajan apunani. Henkilökunta täällä on todella mukavaa sekä osaavaa, ja tämä on kyllä kotoisin sairaala minkä tiedän.

Ilokseni sain myös todeta, että meidän tämänhetkinen rytmi ja rutiinit kuulostivat hoitajienkin mielestä ihan hyviltä ja toimivilta, ainoa muutos on se maidonlipitys nukkuma-aikoina. Eli sekä öisin että päiväunien aikaan maitoa ei anneta. Piste. Tämän kun pysyisimme pitämään, niin luulen, että se on avain onneen.

Päivät häärään siis poikien kanssa täällä hoitaja apunani ja nukkuma-ajat joudun poistumaan taka-alalle ja hoitajat hoitavat poikia. Tämä onkin ollut ihan lomaa samalla aina ysin jälkeen, kun olen laittanut pojat nukkumaan. Minulla on oma huone täällä osaston toisessa päässä. Tässäkin nyt istun superkylmässä, kolkossa huoneessani ja lastenpöydän ääressä kyyryssä kirjoitellen, ja olen onnellinen omasta rauhallisesta hetkestäni ja ajatuksesta että saan nukkua yön putkeen. Kohta lähden jatkamaan tätä hekumaa sairaalan yleissuihkutilaan. Hoitajien omista eväistään minulle antama leipä (kun en tajunnut käydä kaupassa ennen tänne tuloani, ja nyt en pääse rattailla minnekkään kauppaan sisään) iltapalana maistui myös erityisen hyvältä :)

Niin ja se ensimmäinen yö: Joel oli herännyt vain kerran ja ollut puoli tuntia kiukkuinen ja nukkunut sitten. Oliver oli ollut sinnikkäin; ensin tunti huutoa, sitten vartti unta ja sitten taas tunti lisää huutoa ja parin tunnin päästä vielä puoli tuntia huutoa ja kuudelta ylös. Anton tietenkin omaan tyyliinsä myös paljon hereillä. Nyt seuraava yö on paljon toivoa täynnä. Ja ei ne pojat olleet aamulla yhtään sen nälkäisempiä kuin muinakaan aamuina eikä myöskään ihmetyksekseni yhtään sen väsyneempiäkään. Ihmeellisiä nuo vauvat.

Ja minusta minä olen ansainnut itämaisen päähieronnan, kun kotiudun täältä perjantaina :)

Tulevaisuus

En ole ikinä aikaisemmin elämässäni miettinyt elämääni niin pitkälle, kuin nyt kolmosten syntymän jälkeen. Täällä on kuulkaa suunnitelmat jo tehtynä aina eläkeikään asti :) Olen aina elänyt pelkästäään tässä hetkessä enkä ole paljoa vuotta pidemmälle elämääni miettinyt, mutta luulenpa että se on yksi selviytymiskeinoni tässä tilanteessa. Kun näkee elämänsä suuremmassa perspektiivissä näkee tämän hetken elämänvaiheen arvokkaana ja omanlaisenaan. Se, että on nyt niin lukittuna kotiin eikä "omaa aikaa" ole paljon mitään, ei tunnu yhtään pahalta eikä kaipaa muuta, kun tietää että tulee aika, kun me suorastaan rukoilemme poikia olemaan joskus kotonakin ja tekemään meidän kanssa juttuja. Tulee varmasti aika, kun sitä aikaa on taas yllinkyllin itselle, omalle työuralle ja toiselle Markon kanssa. Koenkin ilokseni pelkkää tyytyväisyyttä elämääni kohtaan ja nautin tästä ajasta, kun pojat ovat pieniä. On helpompi elää hetkessä.

Näin  se menee: ensin perhe-ja työelämään siihen asti kun pojat muuttavat pois kotoa. Toivottavasti saamme myös asua tässä asunnossa siihen asti ja toivottavasti saa tehdä yhtä mielekästä työtä kuin tähänkin asti. Sitten pojille tiedoksi, että lapsia hankitte sitten vasta vähän myöhemmin, tai me olemme heidän apunaan sitten vähän myöhemmin. Koska myymme sitten tämän asunnon ja ostamme pienen asunnon keskustasta ja matkustelemme Paljon :) Sitten kun olemme eläneet tätä vaihetta kylliksemme ostamme taas isomman kodin, mihin mahtuu lapsenlapsia kyläilemään ja olemme poikien apuna lasten kanssa. Kun nyt sen ymmärtää, miten arvokasta isovanhempien apu on.

Koin viime lauantaina voimakkaan tulevaisuuden kokemuksen, kun sukulaispoika, joka oli vasta vähän aikaa sitten pieni poika seisoi vieressäni meidän keittiössä ja oli saman pituinen kuin minä ja oli jo ihan aikuisen oloinen. Hätkähdin, kun mietin että jossakin vaiheessa minulla pyörii neljä tuollaista äijää täällä keittiössä. Ja tietty se viides. Mieletöntä! Toivottavasti onnistumme kasvattamaan heistä myös yhtä tasapainoisia ja onnellisia, ja mikä tärkeintä säilyttämään hyvän yhteyden heihin.

Huomenna on poikien 8 kk kätilöopiston kontrollikäynti ja samalla saamme sen lähetteen unikouluun. Saimme tiedon, että näillänäkymin paikka meille olisi  Tammisaaren sairaalassa valmiina jo ensi viikon tiistaina ja tämä koulu kestäisi siis kolme yötä.

 Oliver matkustajana Lennin laivassa

 Lenni ja sen veli

 Aamuhetki

Aamupuurolla, tällä hetkellä meillä syödään vielä näin. Mitä nyt joskus lähtevät karkuun pyörimällä.

Kesälomalla

..ollaan oltu koko porukka ja pieni katkos siis tännekin kirjoittamisen suhteen :)

Täällä on alkanut uusi vaihe. Pojat ovat alkaneet kommunikoimaan keskenään (naureskelevat keskenään, ottavat toisistaan kiinni ja niin...tappelevat samasta lelusta), jonkin sortin liikehdintää pyörimällä jo tapahtuu, syödään kiinteitä ja pojat nukkuvat jo omassa huoneessaan. Tuo kiinteiden aloittaminen on uusin juttu, kunnes ymmärsin vinkistä tehdä kaupanpöperöiden sijaan omatekoista mössöä, niin johon vihdoin ja viimein maistui. Tämä uusi ruokailu on tuonut hieman enemmän pituutta poikien uniin, mutta se suurin ponnistus - yösyöttöjen poisjättäminen - on edelleen edessä. Kävimmekin juuri lääkärissä, josta laitettiin lähete sairaalan unikouluun. Ajatuskin ehjemmistä öistä saa minut hymyilemään :)

Kesälomaan on mahtunut yhden terassin rakentaminen, mökkeilyä ja sukulointia. Pojat viihtyvät autossa onneksemme ihan kivasti mikä tekee reissaamisesta ihan mukavaa, mutta se pakkaaminen ja lähteminen...huh. Naapuri seisoi pihallaan kerran ja naureskeli, kun otsa hiessä kannoimme kamoja ja kaikki neljä lasta huusivat...riitti kuitenkin vielä omaa huumorintajua lohkaisemaan, että tässä ollaan leppoisalle reissulle lähdössä. Nyt ihana viettää viimeistä kesälomaviikkoa kotona, kun pojat kuitenkin viihtyvät täällä parhaiten ja asiat sujuu helpoiten täällä. Mutta ihanaa oli myös vaihtaa loman aikana maisemaa ja reissata vähän, kiitokset siis kaikille perheenjäsenille ja sukulaisille, kun kestitte meitä. Kiitos ja anteeksi :) joskus sitä itsekin hengästyy kun yrittää katsoa meidän menoa ulkopuolisin silmin.

Aina joskus näissä hektisissä päivissä pysähtyy ja huomaa hymyilevänsä; meillä on tosiaan kolmoset. Näitä tilanteita on ollut mm. paikallisessa suhteellisen suuressa kaupassa, jossa ostan hyllyt tyhjiksi maitoja ja vellejä, tai olohuoneen ovella katsoessani kun kolmet eri silmäparit seuraa minua ja nauraskelee eripuolilta huonetta. Samalla olen iloinen kaikista erikseen ja niistä hetkistä, joita voin kunkin kanssa erikseen viettää. Joel on meidän paras nukkuja ja nukahtaja, niin mikä onkaan ihanampaa kuin laulaa sängyn vieressä unilaulua ja lapsi nukahtaa siihen, tai katsella Antonin moninaisia ilmeitä ja jutteluja, tai hassutella Oliverin kanssa. Lenni on tietenkin sitten luku erikseen. Näinä hetkinä olen todella onnellinen. Mutta voin sanoa, ettei tämä aina helppoa ole. Kiristelee kyllä.

Pojat saivat myös uudet hyökkäysvaunut, joiden kanssa ei kyllä säästytä katseilta. Niihin tulee vaan jotenkin tottua.

 Pojat oli mun kanssa lenkillä ja ilmeisen kivaa oli uusissa vaunuissa ja mukana Miitta-tädin loihtimat torkkupeitot

 Melkein koko perhe mahutettuna riippukeinuun

Kesällä on ihanaa kun saa olla vaippasillaan, jätkät hengaa (vasemmalta Oliver, Anton ja Joel)

Kesämiehet

Ihanaa kesä on saapunut! Olen ollut niin kovin kiireinen kesätoimien (eli poikien) kanssa, että en ole kerinnyt kirjoittelemaan. Kesä ja helle on tuonut tullessaan niin hyvää kuin ei niin toivottavaakin. Ihanaa on ollut hetket Lennin kanssa uimassa ja muissa kesäriennoissa, meillä alkoi myös piharemontti ja Lenni on ollut aivan tohkeissaan siellä "hommissa" auttamassa. Helle on vain sotkenut pikkupoikien unet. Pari päivää olin ihan helisemässä, kun pojat eivät meinanneet mennä ollenkaan nukkumaan vaan väsyneinä itkeskelivät kunnes kukin piti erikseen nukuttaa sylissä niin, että kun viimeinen oli nukahtanut niin jo ensin nukahtanut heräsi...kärttyisenä tietenkin vähän nukuttuaan. Vaikka kuinka yritti jatkaa unta, niin ei...pojat nukkuivat 10-30 minuutin unia. Onneksi nyt jo paremmin, mutta vaihdellen. Luulenpa, että pojat alkavat olla jo sen verran isoja, että hakevat unirytmejä päiväksikin. Parina päivänä ollaankin jo menty kaksilla pitkillä päikkäreillä. Onnekseni pojat nukkuvat nyt myös samaan aikaan, jossakin välissä kukin nukkui vähän omaan aikaansa.

Eli summa summarum...hyvin vaihtelevaa on täällä meillä. Ei ole toista samanlaista päivää. Ainoa mihin voi jo luottaa on se, että pojat menevät nukkumaan 20-21 välillä ja nukkuvat siitä hyvin ensimmäiset tunnit. Tämä jo auttaa, kun saa kaikki neljä poikaa nukkumaan ja saa hetken hengähtää :)

Hurjaa, miten nopeasti aika menee. Kohta alkaa jo Markon viiden viikon kesäloma ja uusi vaihe taas alkaa. Pojat kaipaavat jo kovasti seuraa ja viihdyttämistä, joten onneksemme kesä on tuonnut myös lukuisat vieraat, joita meillä on onneksemme iltaisin käynyt. Yksikin uusi kasvo ja uudet jutut pojille, niin taas viihdytään paremmin. Olemme myös päässeet Lennin kanssa linnanmäelle  ja perjantaina päästään kolmivuotis-hääpäivän kunniaksi kahdestaan syömään ulos. Ihanaa!

Ulos poikien kanssa onkin haastavampi lähteä enää itsekseen, kun eivät oikein meinaa enää viihtyä vaunuissa. Yhtenä lauantaina tosin Lennin ollessa mummolassa repäistiin ja lähdettiin prismaan kolmikon kanssa :) ei jäänyt traumoja ja voisi lähteä toistekin. Loppupeleissä kaksi vauvoista oli meillä molemmilla rintarepuissa ja ainoastaan Joel nukkui tyytyväisenä vaunuissa.

 Anton :)

 Lenni Lintsillä

 Vasemmalta Anton, Joel ja Oliver. Tässä vielä päät kaikilla hienosti pystyssä (Anton alkaa olla jo Oliverin kanssa samaa kokoluokkaa)

Ja Anton jatkaa, kun toiset pojat jo väsähtivät

Hauska juttu

..ainakin poikien mielestä :) Yhtenä aamuna Oliver ja Joel oikein yltyivät räkättämään mun hauskoille jutuille, tulipa hyvä mieli! Anton myhäili vieressä.

 Pojat alkavat erottumaan jo omina tyyppeinään, noin karkeasti Oliver ja Joel ovat hyvin samanoloisia keskenään, kun taas Anton muistuttaa Lenniä pienenä. Isot pojat ovat hyvin rauhallisia, nauravaisia ja verkkaisia. Kun taas Antonin katse seuraa aina kärppänä ja Anton on myös motorisesti aktiivinen, niin että haastavampi saada rauhoittumaan nukkumaan, kun on päässyt oikein vauhtiin. Ihania poikia :)

6 kk kontrolli

Oltiin perjantaina kätilöopistolla lastenlääkärillä 6 kuukautiskontrollissa, mikä siis oli kuukautta aikaisemmin Antonin lähetteen takia (huomenna pojat täyttävät 5 kk). Neuvolan lääkäri oli nimittäin laittanut kuukausi sitten neuvolakäynniltä lähetteen Antonista alentuneen jäntevyyden vuoksi ja siten siis tuota tulevaa kontrollia siis aikaistettiin, niin tutkittiin kaikki pojat kerralla.

Anton haistatti kaikille, koska oli tämän lastenlääkärin mielestä jäntevin ja myös kehittynein :) hyvä Anton! Pojilla kaikki hyvin, ainoastaan Joel katsoo hieman laiskasti oikealle puolelle (mitä me ei oltu edes huomattu) ja täytyy nyt siis hieman jumpauttaa, jottei myöhemmin tulisi niskaongelmia. Muutoin pojat kuulemma tarttuvat jo hyvin ja kääntymiseen on ideaa. Meidän tulee myös kuulemma verrata kaikkea kehitystä lasketun ajan mukaan, kun keskushermosto ei kehity sen nopeammin kohdun ulkopuolella kuin kohdussa...melkeinpä päinvastoin. Onkin helpottavaa miettiä, että pojat ovat vasta 3 kk.

Ja ne mitat: Joel 7030 g (!), Oliver 6700 g ja Anton 5570 g.

Ja me näytettiin Markon kanssa kuulemma edelleen oikein pirteiltä :)

MoiMoi vauva...mitä kuuluu?

Tämän Lenni aina lausahtaa, kun näkee jonkun vauvoista. Lennille kaikki vauvat ovat myös Joeleita (ilmeisesti helpoin sanoa).

Lenni on kyllä maailman ihanin isoveli, pikkupojat seuraa jo tosissaan katseellaan Lenniä eivätkä hätkähdä Lennin välillä vähän rujompiakaan otteita...naureskelevat vaan. Lenni ei ole siis vieläkään osoittanut minkäänlaista mustasukkaisuutta tai muuta turhautumista vauvoja kohtaan. Vaikka kuinka kiukuttaisi, niin aina vauvoja kohtaan ollaan kilttejä ja huolehtivaisia. Lenni tuleekin usein juosten luokse ja huutaa "äkkiä, äkkiä äiti, vauva ikkee (itkee)", jos joku vauvoista vähänkin itkee. Ja sitten juoksee kauheata vauhtia laittamaan tuttia ja silittämään päästä, samalla lirkuttavalla äänensävyllä (ilmeisesti meiltä oppineena) vauvalle hokien, että "ei hätää". Nukkumaan mennessäkin me Markon kanssa jäämme ennemmin paitsi iltahaleista ja pusuista, kun Lenni käy aina antamassa ne ensisijaisesti vauvoille. Nyt kun vauvat ovat alkaneet vähän kommunikoimaan hymyllään, katseellaan ja käsillään Lennin kanssa, on Lenni ihan haltioissaan.

Tarhassakin kuulemma lempileikkinä on nukkeleikit, jossa hoidetaan nukkevauvoja. Mutta onneksi muitakin kiinnostavia leikkejä on paljon, ettei tämä vauvavoittoinen kotielämä nyt ihan täysin hallitsisi. Iltaisin nukkumaan mennessä pitää saada myös oma nukkevauva kainaloon, jolle hän tekee ihan samat asiat kuin me Lennille. Eli kun laitan peiton Lennin päälle ja silitän häntä, niin Lenni tekee saman perässä nukelleen.

Käyn Lennin kanssa joka päivä tunnin verran puistossa ja eilen sain nauraa katketakseni, kun yhtäkkiä näen, kun Lenni on puskassa housut nilkoissa ja lauma tyttöjä ympärillä. Lenni oli sitten ensimmäistä kertaa päättänyt käydä puskapissalla ja tytöt olivat tulleet seuraamaan tilanteen edistymistä...kauan hän siinä yritti täyden odottavan hiljaisuuden vallitessa, mutta totesi tovin päästä kaikille tytöille reippaasti hieman pettyneenä, että "ei tullut" ja rupesi repimään housuja ylös. Voi muru :)

p.s. perjantaina on pikkupoikien kanssa kätilöopistolla kontrolli, niin saadaan kuulla miten meillä voidaankaan.

Paras äitienpäivälahja

...oli mökillä nukutut 10 tunnin yöunet täydessä hihjaisuudessa, raikkaassa mökki-ilmassa ja Markon vieressä. Kiitos mummi ja ukki! Ja tietenkin ennen sitä juoksulenkki ja mökkisauna. Enkä halua tietenkään olla mainitsematta Lennin tarhassa tekemää ihanaa kaulakorua.

Otettiin ja lähdettiin ihan hetken mielijohteesta eilen kera kolmosten mökille, kun Lenni oli lähtenyt serkkujen kanssa toiseen mummolaan. Oli hyvä huomata, että lähtö voi edelleen tapahtua suhteellisen nopeasti (puoli tuntia) ja kaikki tarpeellinen tuli vielä mukaan, eikä kamaa ollut mitenkään ihan mahdottomasti. Pojat ovat onneksi suhteellisen hyviä autoreissaajia, joten senkin puolesta helppo lähteä. Autossa pojat istuvat "selät" minuun päin, joten en istuessani näe heitä. Kopeissa oli ollut kauan hiljaista ja olin varma, että siellä nukutaan, mutta kas, kaikki olivat silmät sepposen selällään ja tuijottivat minua kun kurkistin ylhäältä. Ilmeisen jännää siis oli :) ja venematka se vasta jännä oli, kaikki oli ihan hereillä, mutta ei paljoa kuitenkaan hymyilyttänyt.

Emme myöskään kauheasti lähtiessä miettineet, mitä kaikkea pitäisikään ottaa mukaan. Joten onneksi nukkuminen ulkona pelkissä kopissa onnistuu mainiosti, mihin sitä siis rattaita tarvitsisi :)

Joelin ja Oliverin ilmeistä on vaikea päätellä, että onko "pörriäiset" lähinnä hauskoja vai pelottavia

Äitienpäiväkuva, vain Lenni puuttuu (vasemmalta Oliver, Anton ja Joel)

Pojat ekaa kertaa veneen kyydissä ja edessä hieman väsynyt äiti

Lenni nauttii auringosta

Onnenpäivä

Eilen oli varsinainen onnenpäivä, kun meidän Anton ei säästellyt hymyjään yhtään :) kivi vierähti sydämeltä.

Anton muutoinkin on alkanut nyt syömään melkeinpä samoja määriä kuin veljensä ja kasvaa silmissä, hyvä Antsa! Räkä pirulainen oli selkeästi heikentänyt ruokahaluja ja muutakin olemista, joten ihanaa kun siitä on nyt päästy.

Jee.

Huutokuoro

Minulta on usein kysytty, että mitä oikein teen, kun kaikki huutavat samaan aikaan. Olen aikaisemmin joutunut oikein pinnistelemään muistia ja miettimään, että mitä oikeastaan silloin teenkään. Itseasiassa sellaisia tilanteita ei ole ennen ollut, kuin hetki ennen ruokaa. Silloin kaikki vain huutaa ennen kuin saavat pullon suuhun. En siis oikeastaan tiennyt vastausta tuohon kysymykseen ennen viime yötä, sillä nyt tiedän! Yöllä nimittäin kaikki aloittivat sellaisen huutokuoron ihan samaan aikaan ja siitä ei meinannut tulla loppua millään (todellisuudessa kesti vain noin vartin, mutta yöllä tuntui pidemmältä). Ensimmäistä kertaa olin neuvoton, että mitä tässä oikein pitäisi tehdä, kun ei ollut ruoka-aikakaan. Hyssyttelin heitä vuorotellen sylissä ja muut kaksi huusivat aina sängyssä ja kun laskin sen sylissä rauhoittuneen takaisin sänkyyn, niin aloittikin samantien huudon uudelleen. Se oli siis loputun rinki. Kunnes lopulta laitoin vauvan kerrallaan kapaloon ja siihen sitten vihdoin kaikki rauhottuivat.

Vauvat ovat nukkuneet viimeisen kuukauden ajan sittereissä pitkittyneen flunssakauden takia, jolloin ovat olleet siis pystymmässä asennossa ja siten heidän on ollut helpompi olla. Viime yönä palasimme takaisin nukkumaan sänkyyn ja selkeästi pojat eivät olleet ihan samaa mieltä siitä, että oliko hyvä idea. Muutoin onneksi täällä räkä alkaa loppumaan ja viime viikolla Anton sai uuden lääkityksen, mikä alkaa nyt tehoamaan. Anton sai lasten astmalääkettä, mikä irrottaa limaa keuhkoista. Lastenklinikalta sanottiin, että olisi tyypillistä, että joillekin jää räkätauti päälle RS-viruksen jälkeen. Viime viikolla oli myös neuvola; Joel oli komiat 6,2 kiloa, Anton 4,8 ja Oliver 5,8.

Meidän mörssäri (Joel) ja sen veli (Anton). Anton on säästeliäs hymyjensä kanssa edelleen, tuo on oikeastaan Antonin hymy. Kunnolla Antonin on saanut nauramaan oikeastaan vain Lenni :) mikä idoli Lenni jo onkaan pojille.

Tukiverkko

Ilman sitä ei kyllä tässä näin suhteellisen täysjärkisinä kirjoiteltaisi.

Tapasin leikkipuistossa yhden lapsen äidin ensimmäistä kertaa ja hän huudahti kuultuaan meidän perheen kokoonpanon, että "ai sinä olet nyt siis se kolmosten äiti". Eräs toinen puistossa käyvä äiti oli nimittäin jutellut hänelle, että oli tavannut kolmosten äidin, joka vaikutti ihan täyspäiseltä :) Kävin miettimään, että kyllä ilman apuja oltaisiinkin varmasti melkoisen "piipussa". Meillä käy kuitenkin kolmena päivänä viikossa kolme tuntia kerralla hoitaja (joita kaupungin tarjoamilla palveluseteleillä voimme ostaa). Hoitajia on kaksi, jotka vuorottelevat ja ovat molemmat todella mukavia...en edes muista milloin olisin viimeksi itse siivonnut. He usein tekevätkin pari tuntia kotitöitä ja sitten katsovat tunnin vauvoja, kun minä haen Lennin tarhasta ja olemme ulkona.

Sitten on myös korvaamattomat isovanhemmat ja sisarukset, jotka auttavat myös paljon. Eläkkeellä olevat vanhempani käyvät käytännössä viikottain ja hoitavat yönkin vauvoja, niin saamme nukkua. Olen monta kertaa ajatellut, että onneksi hankimme kerralla isomman asunnon, niin tänne mahtuu ihmisiä enemmänkin. "Ollaan rauhassa tässä kotosalla vain perheen kesken" -ajatus ei nimittäin meillä oikein toimi, olemme aika pian hyppimässä kaikki seinille. Sen takia parasta onkin soitot, että täältä tullaan, oottehan kotona. Erityismaininnan saa kyllä Markon sisko, joka tietää meidän asiat paremmin kuin me itse. On helpottavaa, kun joku ajattelee joskus meidän puolestamme ja hoitaa juoksevia asioita/hankintoja puolestamme. Ja tieto siitä, että moni kaverimme on puhelinsoiton päässä valmiina auttamaan meitä, kun vain tarvitsemme.
Olemme onnekkaita!

Meillä on lisäksi ihanat naapurit, jotka ovat vauvoista innoissaan ja usein myös täällä heitä syöttämässä. Naapurini sanoikin eilen minulle, että hän oli pysähtynyt miettimään, kun olin sanonut, että kiva kun tulitte niin vauvat saavat syliä. Hän mietti, että aika harva äideistä olisi voinut sanoa noin, koska äidin sylinhän tulisi riittää. Uskon, että tämä on myös auttanut jaksamaan, kun emme edes lähtökohtaisesti pyri siihen, että pelkästään me riittäisimme pojille.

Kiitän myös samalla kaikista ihanista viesteistä ja lahjoista, joita olemme saaneet. Olemme olleet jo muutenkin hieman huonoja soittelemaan ja pitämään yhteyttä, niin saati sitten nyt. Olette kuitenkin mielissämme ja olemme kiitollisia teidän kaikkien tuesta. Olemme myös huonoja kutsumaan kylään, mutta aina ilahdumme kun tänne kyläilijöitä tulee!

Äidin pikku tsepparit

Kuulkaa poikia parempaa tsempparia lenkille lähtöön ei olekaan, kun vaihtoehtona on tämä:

"Tee vaan Marko ruokaa, niin mä katson näitä lapsia"

Illasta on nimittäin vähän levottomampaa, kun kaikki lapset alkavat olla väsyneitä niin täällä on melkoista kitinää. Onneksi on muuten myös jalat, niin sinänsähän meidän "kädet" riittävät kaikille :)

Pakkaankin usein iltaisin pojat juoksukärryihin ja lähden lenkille. Marko saa sitten rauhassa Lennin kanssa tehdä iltatoimia ja on huomattavasti rauhallisempaa. Suunnittelin jo kerran lenkillä ollessani siinä adrenaliinihuuruissani, että otankin tavoitteeksi Helsinki City runin, mutta harmikseni (onnekseni) ilmoittautuminen olikin jo päättynyt. Hyvä, etten päässyt sinne itseäni telomaan. Olisin kuitenkin mennyt asiasta täällä huutelemaan ja silloinhan se olisi ollut mentävä se juoksemaan. Asetankin nyt uuden ehkä kesän jälkeisen tavoitteen, niin ehtii kroppa mukaan :)

Voi Räkä

sitä nimittäin täällä nyt riittää. Anton taas tosi räkäisenä ja maanantaina lääkärissä selvisi molempien korvien tulehdukset. Ja taas antibioottikuuri, pöh! Ollaan yritetty Lennin kanssa välttää antibiootteja loppuun asti, ettei joutuisi siihen kierteeseen, mutta Lenni onkin ollut todella vähän loppupeleissä kipeänä. Käytin eilen myös Oliverin ja Joelin lääkärillä, ja Oliverinkin toisesta korvasta löytyi tulehdus. Yöt onkin olleet melkoisen levottomia ja pojat nukkuneet kaikki sittereissä, joissa helpompi selkeästi räkäisinä hengittää.

Kun jotain huonoa kuuluu, niin ehdottomasti hyvääkin. Sain nimittäin eilen aiheen tirauttaa pienen ilon kyyneleen, kun Anton antoi vihdoin sen odotetun hymyn. Melko varovainen hymy oli, mutta hymy kuitenkin :) Anton ollut nyt niin kipeänä ja selkeästi elämä ei ole ollut kauhean kivaa, niin oli ihana nähdä, että olo voisi alkaa antibioottikuurin myötä nyt vähän helpottamaan. Kaikki pojat ovat täällä myös jo kääntyneet vatsalta selällä :)

Toissailtana sain vuodattaa kyyneleitä ihan tosissani (ehkä myös vähän väsymyksen piikkiin) ja asia on edelleen mielessä surullisena harsona. Kolmosperheillä on nimittäin oma FB-ryhmä, jossa käydään aktiivista keskustelua. Tämä on ollut aivan loistava foorumi, josta on saanut vertaistukea arkeen ja ideoita ja kokemuksia on jaettu. Siellä on myös raskaana olevia ja yksi henkilö oli aktiivisesti  tiedottanut oman raskautensa kulusta. Viikko sitten hän laittoi viestin, että lapsivesiä oli alkanut yllättäen tihkumaan ja kohdunkaula lyhentynyt. Sairaalasta tuli jo ihan positiivisia viestejä, että tilanne näytti jo ihan hyvältä, että synnytyksen alku olisi siis saatu pysäytettyä. Mutta sitten tuli viesti, että lapset olivatkin päättäneet tulla aivan liian varhain, raskausviikolla 22. Hänellä toteutui siis se kauhukuva, mitä me eniten pelättiin, jos synnytys käynnistyisikin juuri noilla kriittisillä viikoilla 20-26.  Lapset olivat eläneet sen hetken ja kuolleet äitinsä syliin.

Pahoittelen, jos tuli paha mieli nyt tuon luettuanne. Kirjoitan nimittäin ajatuksenjuoksua, ja se piti nyt näköjään jakaa. Nyt vauvoja syöttämään, tuolla jo huudellaan :)

Nyt helpottaa...

...meillä ei nimittäin ole enää neljää alle kaksivuotiasta lasta :) Meidän "puuha pete" täytti nimittäin viime viikolla kaksi vuotta. Lenni olikin jo treenannut muutaman viikon paljon onnea vaan-biisiä ja laulaa edelleen "...paljon onnea vaan isi, äiti. vauva, Lenni-iiii, paljon onnea vaan", meillä on siis kaikilla täällä joka päivä syntymäpäivä :) Olemme usein Markon kanssa miettineet, miten itse asiassa kaikkien oletusten vastaisesti Lenni vaan antaa meille energiaa ennemmin kuin ottaa. Moni nimittäin viimeistään ensin kuultuaan, että meillä on kolmoset, ja sitten että meillä on myös jo yksi kaksivuotias, kauhistelevat miten jaksamme tämän katraan kanssa. Ja kyllähän me sitä itsekin aluksi mietimme, mutta onneksemme olemme huomanneet, että ennemmin koemme, että ilman Lenniä tämä voisi olla rankempaa. Lennillä on niin hauskoja juttuja ja oppii nyt niin paljon  koko ajan, että on ihana seurata touhuja joka päivä. Ja samalla vauva-arkea helpottaa, kun näkee Lennissä, minkälaisia poitsuja näistä vielä kasvaakaan.

Kuulen myös usein, että yllätävän lungisti me tämän tilanteen otamme ja jaksamme. Ja täytyy kyllä sanoa, että välillä pysähdyn sitä itsekin ihmettelemään. Tässä ei nimittäin ole yhtään omaa aikaa. Päivällä ne pienet hetket, kun kaikki nukkuu samaan aikaan, niin yrittää itsekin nukkua ja illat meneekin sitten Lennin kanssa ja muun katraan kanssa tiiviisti aina siihen, kun Lenni menee nukkumaan ja minäkin siitä vaan niin pian kuin suinkin. Nytkin kirjoitan hirveätä vauhtia, kun kiire alkaa olemaan jo nukkumaan. Ja tietenkin tässäkin nyt pumppaan maitoa samalla. Sellaisia hetkiä, että ei tekisi mitään muihin liittyvää, on oikeastaan vain kävelymatka tarhalle Lenniä hakemaan noin normaalina päivänä. Nämä alkuyön parin kolme tunnin omat katkeamattomat yöunet ovatkin avain onneen, sillä pojilla hieman muotoutunut sellainen rytmi, että menevät yöunille ysin maissa ja alkavat jo heräillä neljän viiden aikaan yöllä, jonka jälkeen en siis itsekään enää nuku. Vahdinvaihto Markon kanssa on siis yöllä yhden maissa. Hiihtelenkin sitten aina kahteen asti päivällä täällä yöpaidassa ja korvatulppa toisessa korvassa ja haen paikkaa, jolloin voisi hieman nukkua lisää. Viime viikonloppu oli yhtä juhlaa, kun vanhempani olivat täällä apuna ja hoitivat lapset pari yötä...saimme siis nukkua niin paljon kun halusimme ja illalla tästä johtuen ei ollut niin kiirettä nukkumaan, niin kerkesi syömään ihan rauhassa viinilasin äärellä. Ihanaa, avasimme myös grillikauden samalla :) lauantaina meillä oli myös isi- äiti-Lenni -päivä, ja touhusimme kolmistaan. Miettiessämme mitä tekisimme, yksi vaihtoehto oli mennä uimaan. Huomasin miettiväni ensimmäistä kertaa elämässäni, että kehtaankohan vielä mennä. Ikinä en ole ulkonäköni -tai muotoni takia jättänyt jotakin tekemättä, mutta nyt itsekin vielä pelästyn kun näen vatsani. Ei se mitenkään hirveän pahan näköinen ole, mutta en vain tunnista sitä omakseni. Raskauden venyttämä nahka ei nimittäin ole täysin palautunut. Odottelen tässä, että kyllä se siitä vielä oikenee ja palautuu. Mietin, että nuoren ihohan palautuu niin kivasti...ja sitten muistan, että eihän tässä niin nuoria enää ollakaan. Mutta palautuu tai ei, kyllä minä siihen sitten totun.

Olin tänään taas niin iloinen tästä meidän kodista ja sen sijainnista, kun takapihalta alkaa keskuspuiston polut. Ja erityinen ilonaihe tänään oli lumesta sulaneet lenkkipolut, joita pääsin juoksemaan. Tänään oli siis minun viikon oma aikanim ja kyllä taas jaksaa. Ihana kevät!

p.s. viime viikolla oli poikien kolmikuukautisneuvola. Pojilla kaikki hyvin ja olivat kasvaneet kivasti: Joel 5,2, Anton 4 ja Oliver 5,1 kiloa. Nostelu alkaa jo tuntua :)

Muutama kuva:

Anton

Oliver kannattelee jo hienosti omaa päätää, Anton treenailee tyynyn avulla

 Minä ja pojat tänään

Maistelemme täällä jo hieman pilttejä, tässä menossa mustikka

Pojat ottivat rennosti Lennin synttäreillä, taisi olla vaan aika kova meteli, kun piti sormi pistää korvaan :)

Postia Tanskasta

Meidänhän oli tarkoitus informoida miten kolmosten kanssa kävi Tanskaan meitä siellä alkuraskauden ajan tutkineille lääkäreille. Suunnittelinkin mielessäni monta kertaa tuota viestiä sinne ja sananasetteluja, miten saisimme myös rakentavasti kerrottua palautteemme tuohon meidän alkuraskauden "neuvomiseen".

Emme kerinneet koskaan viestiä laittamaan, ennen kuin sieltä kirjoiteltiin meille päin, jossa varovaisesti tiedosteltiin, että mitenköhän meidän kolmosten kanssa kävi. Olimme siis jääneet mieleen :) Lähetimmekin sinne syntymäkertomuksen ja poikien syntymätodistukset ja kertomukset, ja saatteeksi yhteenvedon raskauden loppuvaiheen kulusta syntymään ja tähän hetkeen. Kerroimme miten haluamme jakaa tietoa eteenpäin mahdollisimman paljon tämänkaltaisesta raskaudesta, jotta vastaavien tapausten ilmetessä tiedättäisiin enemmän. Ja mikä tärkeintä, että tiedettäisiin myös se, että kaikki voi mennä myös hyvin. Kirjoitin, että olemme myös usein miettineet, miten emme onneksi tarttuneet keskeyttämisen mahdollisuuteen, mitä meille vähän liiankin painokkaasti tarjottiin.

Lääkäri vastasikin tähän ja kiitteli kovasti tiedoista, mutta arveli ettei vastaavaa tapausta kovin suurella todennäköisyydellä eteen enää tule, mutta vähän vastaavia tapauksia varten kuitenkin tieto on aina hyväksi. Kiitti myös palautteesta ja tulikin tunne, että se oli ihan aiheellinen ja ymmärsivät sen hyvin. Siellä oltiin vilpittömän iloisia hyvistä uutisista ja kuulemma aikoo esitellä kuvaa meidän pojista siellä kaikille meitä siellä hoitaneille, joiden mieleen olimme jääneet.

Tulipa tästä sählöpostittelusta hyvä mieli ja jotenkin tunne, että nyt ei enää tarvitse katsoa taaksepäin ja kelata menneitä, vaan tästä eteenpäin keskittyä tuleviin huippuhetkiin :)

Pääsiäiseksi kotiin

Meidän iloiseksi yllätykseksi Oliver päätti, ettei halunnut enää ainoana pojista sairastaa sairaalassa ja teki pikaisen paranemisen. Anton oli päässyt kotiin keskiviikkona ja Oliver pääsi kotiin torstaina. Hoitajan mielestä Oliver oli käyttäytynyt erilailla tuolloin torstaina, kun veljet olivat lähteneet. Oli kuulemma ollut enemmän hereillä ja levottomampi...voihan se olla, että tuttujen äänien puuttuminen oli tämän aiheuttanut.

Pääsimme siis pääsiäisen viettoon koko poppoo :) lähdimmekin ensimmäiselle perhelomallemme  mummolaan mökille kahdeksi päiväksi. Lomamatka oli oikein onnistunut; vanhemmat saivat lepoa, hyvää ruokaa ja saunomista, Lenni pääsi papan kanssa kalaan ja pikkupojat saivat yllikyllin sylittelyjä. Jee!

Pojat  muuten täyttivät viime viikolla 3 kk ja Oliverkin väläytti pääsiäispäivän kunniaksi ensihymynsä...minulle :)

Muutama kuva sairaalareissulta ja pääsisäisen vietosta: