lauantai 29. joulukuuta 2012

Kolme pientä peikkopoikaa

He ovat täällä...meidän kolme pientä peikkopoikaa :) He näyttävät jo ihan ihkaoikeilta ihmisiltä ja kaikki sormet ja varpaatkin kohdallaan, vaikka kovin pieniä ovatkin. Ihan mieletöntä, näitä tunteita on vaikea kuvailla.

Pieni kertaus D-dayhin:

saavuimme Naikkarille heti seiskan jälkeen aamulla ja saimme pian todeta, että kyllä meidän tuleva leikkaus hyvin talossa tiedettiin ja sinne oli tunkua. Kätilö joka otti meitä vastaan oli aidosti tohkeissaan kun oli pääsemässä ensimmäiseen kolmosleikkaukseensa mukaan. Leikkausaikataulussa oli hieman epäselvyyttä, ja heti kun selvisi, että olemmekin menossa ekana leikkaussaliin alkoi sellainen härdelli, jossa minä ja Marko oltiin porukan rauhallisimmat. Ennen leikkaussaliin menoa piti ottaa vielä verinäytettä, joka poikkeuksellisesti jotenkin vuoti ihan holtittomasti, että meillä oli melkoinen verentyrehdytys- show siihen alkuun ja vauvojen sydänääniä oli metsästämässä kauheessa kiireessä ainakin neljä kätilöä. Leikkaussaliin päästyämme kuhina vain lisääntyi ja porukkaa oli kuin pipoa (vai miten se sanonta nyt menikään...). Eri ammattilaiset kävivät meille esittäytymässä ja kiirehtivät omien valmisteluidensa pariin. Istuin siinä sängynlaidalla pitkään monttu auki meininkiä katsellen, kun samalla minulle laitettiin joka puolelle kroppaa jotain piuhaa. Marko sai poikkeuksellisesti olla koko valmisteluajan jo salissa (tai kukaan ei kerinnyt ajaa poiskaan), ja hyvä niin, koska itse puudutusta laitettaessa pelästyin niin, että hyvä kun Marko oli siinä rauhottamassa. Pisto ei nimittäin meinannut millään onnistua ja neulaa tökittiin melko lailla pitkin selkärankaa ja teki niin kipeätä että meinasi taju lähteä. Mulla putoskin toimenpiteessä verenpaineet niin, että huono olo jatkui melko pitkään. Onneksi olo saatiin tasattua juuri ennen leikkauksen alkua niin kerkesin mukaan itse asiaan. Heti kun olinkin taas tolkuissani ilmoitettiin leikkaus alkaneeksi ja alkoi mieletön jännääminen lasten puolesta. Marko istui koko ajan pääni takana, mikä auttoi paljon. Sekunnin tuntuivat pitkiltä ja valtava "leipominen" tuntui vatsassani, kunnes viimein kuulimme ensimmäisen rääkäisyn ja olin niin onnellinen siitä äänestä, kun tiesin ettei lapsella kauhean huonosti voinut asiat olla jos jaksoi heti huutaa. Vauva A oli syntynyt :) Hänet tuotiin nopeasti meidän puolelle näytille ennen kuin lähti viereiselle pöydälle oman lastenlääkärin, kätillön ja hoitajan kanssa. Minuuttia myöhemmin oli myös vauva B syntynyt :) ja saman ihanan rääkäisyn kera, hänetkin tuotiin heti nopeasti näytille. Vauva C antoi odottaa itseään kaksi minuuttia, mikä tuntui iäisyydeltä ja hän ei pitänytkään ääntä syntyessään, mutta lääkäri sai meidät heti rauhoittumaan eikä huoli ikinä kerinnyt kovaksi, kun näimmekin hänet yhdellä hoitopöydällä eikä mitään suurempaa hätää tuntunut olevan. Syntymäkertomuksessa kerrotaankin, että hän oli ollut hieman sinertävä ja flegmaattisempi syntyessään, mutta lisähappi oli saanut hänen tilansa heti korjaantumaan. Mitä itse muistaa heidän ensinäkemisestään oli se, että vaikka he kovin pieniä olivatkin niin näyttivät he samalla "valmiimmilta" kuin olisin odottanut. Samanlaisia rimpulajalkoja kuin Lennillä syntyessään ja muutenkin toivat veljensä mieleen. Muistan myös miettineeni, että miten heillä voi olla jo nyt noin paljon tukkaa :)

Vauva A hengitteli siis itsekseen heti alusta ja B ja C saivat hieman avustusta siihen, mutta kukaan ei silti joutunut happikaappiin. Vauva C lähti varmuudeksi käymään tehon puolella alkuun, mutta hänet siirrettiin heti seuraavana päivänä muiden seuraan tähän lähelle minua valvontaosastolle köllöttelemään veljiensä viereen samaan sänkyyn. Ja tällä hetkellä C on vauvoista kaikista reippain, vaikkakin kaikilla on lähtenyt hienosti kaikki liikkeelle ja ovat tasavointisia. Vauva C esimerkiksi jaksoi juoda tänään jo itse pullosta maitoa, kun muutoin he saavat nenäletkun kautta maidon että keskoslapsille kehitetyn ravintoliuksen suoraan mahaan. Ja ne koot: A ja B 1750 g, sekä C 1830 g. Nythän painot ovat hieman pudonneet, mutta edelleen yli 1500 g kaikilla. Heidän tilaansa on sanottu hyväksi ja poikia kehuttu reippaiksi.

Saimme heidät kenguruhoitoon ja siis samalla syliin ensimmäistä kertaa eilen, mikä oli aivan mieletön fiilis. Muutoinkin olemme päässeet jo osallistumaan heidän hoitoonsa kivasti. Itse alan olemaan tänään jo kivemmin elävien kirjoissa, vaikkakin olenkin palautunut leikkauksesta hyvin niin kipuja on ollut sen verran, etten meinannut eilen päästä liikkeelle laisinkaan. Polte vauvojen luokse oli valtava ja pääsinkin heitä onneksi viimein sylittelemään. Vauvat nukkuvat luonnollisesti paljon, mutta kun ovat hereillä ja varsinkin sylissä olessaan katsovat tarkkaavaisesti pitäjäänsä ja ympäristöä. Tänään sain myös B:tä ensimmäisen hymyn (=vatsanväänteen) ja se tuntui mielettömältä. Odotan innolla meidän tulevia hetkiä heidän kanssaan ja sitä, kun saamme tutustua heihin paremmin. Huoli selviytymisestä kotona ei ole vielä iskenyt, ja kyllähän me selvitään..aina jotenkin.

Huomenna uhkasivat laittaa minut jo kotiin, mutta yritän pitkittää maanantaihin, jotta vauvat kerkeisivät siirtymään samalla lähemmäksi meitä kätilöopistolle. Muutoin heidän luonaan käynti on tästä niin paljon helpompaa ja Lenni on viihtynyt niin hyvin mummilassa, että olemme molemmat olleet vauvoja hoitamassa. Lenni on jo kovasti halunnut katsella kuvia vauvoista ja huomenna veli tulee ihan paikan päälle katsomaan.



Nyt vielä vähän maitoa pumppaamaan ja vauvojen luokse vielä iltasyötölle :)

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Pojat...kohta nähdään!

Olo on epätodellinen....onko H-hetki tosiaan huomenna?!  Ollaanko me valmiina...voiko tähän oikeasti edes valmistautua.

Olo on kuitenkin luottavainen, että kaikki menisi loppuun asti hyvin. Ollaan käyty nyt viikko joka päivä kuuntelemassa poikien sydänkäyriä ja viimeksi tänään järjestivät taas yllätyksen, kun kaksi oli mennyt vielä kääntymään ympäri. Lääkäri ultratessaan totesi, että kaikki tekevät hyvin hengitysharjoituksia ja jos he pystyvät vielä noinkin ahtaissa olosuhteissa tuollaisiin ponnistuksiin kuin itsensä kääntämiseen ympäri, niin heillä on oltava asiat melkoisen hyvin. Kävimme jopa miettimään, että jos voivat noin hyvin vielä kohdussa niin olisiko heidän pitänyt olla vielä pidempään siellä. Mutta sitä on nyt turha miettiä, viikot ovat kuitenkin hyvät heidän syntymäänkin. Olemme vain niin älyttömän iloisia ja kiitollisia, kun kaikki on mennyt näin hyvin ja saimme viettää joulun kotona. Joulu oli aivan ihana ja Lennin ensikohtaaminen joulupukin kanssa meni ihan hyvin ensishokin jälkeen, ihan ei Pukki saavuttanut Lennin täyttä luottamusta, mutta ehkä ensi jouluna jo parempia kavereita :)

Huomenna siis klo 8.45 pitäisi meidän olla leikkaussalissa. Paikalla on kunnon joukko, kun jokaiselle lapselle on oma lastenlääkäri ja kätilö itse leikkaavan lääkärin ja hoitajien lisäksi. Siitä Marko lähtee poikien mukaan ja minä jään heräämöön. Onneksi olen sentään hereillä puudutuksessa, jolloin lasten kunnon mukaan tuovat heidät näytille minullekin heti synnyttyään. Muutoin näen heidät ihan viimeistään seuraavana päivänä.

Mutta nyt saunaan ja nukkumaan...huomenna on suuri päivä :)

Ohessa kuva jouluna otetusta mahakuvasta.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Maalitahra navassa

Tänään jäin kiinni Naistenkilinikalla sydänkäyrillä, kun navastani löytyi maalitahra :) Kätilö ei ollut onneksi vihainen vaan naureskeli iloisesti.

Raskauden alkumetreiltä saakka kyselin eri lääkäreiltä ohjeita itselleni...voinko itse omalla tekemiselläni/olemisellani mokata jotain. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei millään tutkimuksella ikinä olla voitu osoittaa, että äidin tekeminen vaikuttaisi lasten tilaan tai synnytyksen käynnistymiseen. Suoria iskuja mahaan ja kaatumisia tietenkin lukuunottamalla. Muutoin luotto omiin tuntemuksiin tulisi riittää. Minulla ei ole ollut mainittavia harjoitussupistuksiakaan, mikä olisi laittanut lepäämään. Olenkin tainnut olla muiden kauhuksi oiva esimerkki siitä, ettei raskaus ole invaliditeetti...edes tämä raskaus. Luulen, että salaisuus hyvään vointiini ja omiin arvoihini onkin ollut se, että uuden kodin laittaminen ja Lenni on pitänyt minut liikkeessä. Nyt vasta tilanne alkaa olla onnekseni vasta toisin, kun mahaa tulee siirtää öisin jo kaksin käsin puolelta toiselle, kun ei enää niin ketterästi seuraa oman kehoni liikettä :) Pojilla on myös oma tyyny mahan alla nykyään öisin. Kehoni myös huutaa lepoa ja päivisin nukunkin vaatimattomia 3-4 tunnin pikku päikkäreitä. Yksi viimeinen oma projekti pitää kuitenkin mieltä virkeänä, kaapin ovien maalaus :)

Käynnit Naistenklinikalla tihenevät ja sydänkäyrien metsästyksestä alkaa tulla jokapäiväistä herkkua. Pojat aiheuttavan kätilöille näppylöitä, kun ovat jokaisella kerralla liikkuneet ihan jonnekin muualle kuin mistä viime kerralla olivat löytyneet. Alkumetsästyksen jälkeen joudutaankin usein ultralla katsomaan mistä päin mahaa he tällä kertaa löytyvät, en kyllä tosiaan ymmärrä miten pääsevät vielä vääntämään itsensä 180 astettakin. Tämän jälkeen poitsut ovat jo heränneet masun tökkimiseen niin, että laitteita saa pyörittää jatkuvasti mahan päälle jotta pysyttäisiin heidän perässään. Miten minulle tuleekin niin elävästi mieleen aikaisempi raskaus ja Lenni...veljekset :)

Ja kiitokset kaikista ihanista viesteistä, joita olemme saaneet blogin perustamisen jälkeen. Meidät yllätti sen herättämät tunteet ja luimmekin tekstin muutaman kerran läpi, että mitä/miten olinkaan sen kirjoittanut. Tarkoituksenani kun ei ollut velloa tai vatvoa asiaa, vaan kertoa syksy sellaisena kuin se on meille ollut. Teidän reaktiot saivatkin meidät muistamaan ja tajuamaan sen, että onhan syksymme ollut aivan erikoislaatuinen ja olemme kokeneet kaikennäköistä. Olemme itse kerinneet prosessoimaan asiaa jo niin pitkälle ja onneksemme huomasimme olevamme jo niin tasapainossa asian kanssa, että meille asiasta kirjoittaminen ei ollut vaikeaa. Ja ehkä meidät on sitten myös melkoisen kovasta puusta veistetty :) Tämä antoi toivoa myös jatkosta selviämiseen, hyvä meidän tiimi!

Ja onnea pojat, 31 viikkoa tänään täynnä!

torstai 13. joulukuuta 2012

Tähän päivään ja The Day

Olipa taas varsinainen "pikakelaus" menneeseen, mutta tekipä ainakin minulle hyvää kirjoittaa tuo kaikki ylös. Mutta nyt on aika katsoa tähän päivään ja tilanteeseen.

Meillä on The Day tiedossa :) 27.12.2012 tulee olemaan poikiemme syntymäpäivä, elleivät toisin itse päätä. Toivoimme hieman itse, että leikkaus olisi mennyt ensi vuoden puolelle, ettei poitsujen tarvitsisi olla niitä loppuvuoden lapsia ja synttäritkin ovat jouluna. Mutta itse olen salaa tyytyväinen, että leikkaukseen on enää pari viikkoa ja tämä "olo" loppuu. Kehoni on nimittäin vallattu ja oma määräysvalta sen toiminnasta jo melkoisen rajoittunutta :)

Meillä oli tiistaina juhlapäivä, kun vauvat täyttivät 30 raskausviikkoa. Tähän päästyään katsotaan nimittäin, ettei vauvoilla pitäisi olla enää mitää suurempaa hätää, jos syntyisivät. Eilen hyvät uutiset vain jatkuivat, kun viikottaisessa ultrassa oli taas kaikki hyvin ja saimme kuulla taas yhden lääkärin ihmettelyt, miten hämmästyttävän hyvin kaikki kolme ovat ykkösten kasvukäyrillä (nyt siis 1,5-kiloisia), lapsivettä on hyvin ja kohdunsuu niin pitkä (eli ei merkkiäkään synnytyksen alkamisesta). Lääkäri totesi, että olisi melkein jo toivonut että tutkimuksista olisi löytynyt jotain, mitä olisi pitänyt alkaa seuraamaan, jotta olisi saanut syyn ottaa minut jo osastolle sisään. Mutta ei :) Itse olen todella iloinen, että saan olla näillä näkyminen siis kotona aina leikkausaamuun saakka. Ja varsinkin, että saan olla mukana Lennin varsinaisessa ensimmäisessä joulussa, jossa jo lahjojen saanti ja pukin tuleminen on jännää, sekä kaikki tärkeät ihmisen ovat koolla.

Loppuaika tulee olemaan melkein päivittäistä käyntiä Naistenklinikalla, mutta enää kaksi viikkoa!? Kävimme myös tutustumassa lasten valvontaosastolle, jossa saimme tietää tulevasta sektiosta ja sen jälkeisestä ajasta. Lapset joutuvat mitä todennäköisimmin teholle alkuun, mutta vain ruuan imeytymisen ja hengityksen alkuun auttamisen suhteen. Jos kaikki menee hyvin. Meillä aika hyvät mahdollisuudet siihen, että olisivat jo lähempänä kahta kiloa syntyessään, mikä olisi jo todella hyvin. Meitä kävi ihan itkettämään, kun asiasta tuli nyt niin konkreettinen. Meillä tosiaan on kohta kolme lasta lisää! Aloimme miettimään, missä vaihdamme vaipat ja missä lapset nukkuvat :)

Tunteiden sekamelska

Olemme Markon kanssa käyneet koko kirjon tunteita läpi tämän syksyn aikana; luopumisentuskasta, toiveikkuuteen, raivoon, pelkoon, iloon, huoleen, ihmetykseen, onneen ja epävarmuuteen.

Alussa olimme itsekin oikeita sikiötutkijoita ja suhtauduimme raskauteen hyvin pragmaattisesti, varmasti myös  suojellaksemme itseämme. Janosimme tietoa raskaustyypistä, tilastoista, sikiöiden terveydestä ym. Alussa itkimme luopumisentuskaamme, josta tunne kehittyi huoleen omista päätöksistämme. Olemmeko itsekkäitä, jos päätämme jatkaa raskautta ja katsoa eteenpäin? Emmehän tee sitä lasten terveyden kustannuksella? Missään välissä meillä ei käynyt mielessä huoli siitä, miten selviäisimme, jos lapset syntyisivät. Siitä olimme molemmat täysin varmoja, että selviäisimme kunhan lapset saisivat vain syntyä terveinä. Enemmän me mietimme selviämistämme arjesta kahden alle kaksi vuotiaan lapsen kanssa, ennen kuin saimme tietää odottavamme kolmosia. Jo pelkkä tieto siitä muutti elämämme, tämä tulisi olemaan tästä lähtien elämäntapa; vanhemmuus neljälle lapselle. Elämä tulisi muuttumaan eikä ollut enää mitään syytä pitää vanhasta kiinni. Olemme molemmat onneksi helposti uusiin tilanteisiin sopeutuvia.

Olemme myös "jalat maassa"- ihmisiä, eikä meillä ole ollut ruusunpunaisia kuvia tulevasta vauva-arjesta. Totesimmekin toisillemme jo hyvin varhaisessa vaiheessa sen, ettemme tulisi tästä kahdestaan selviämään. Olemmekin selvittäneet ja hankkineet jo nyt apua ja tukiverkostoa ympärillemme tulevaa varten. Eniten tuleva elämänmuutos mietitytti esikoisemme Lennin (1v 8 kk) osalta ; muutto Suomeen ja uuteen kotiin, päiväkodissa aloittaminen, vauvojen tuleminen jakamaan huomiota ym.). Onneksemme Lenni on osoittanut meille tähän asti, että "no worries". Ihana Lenni :)

Ehkäpä paras tapa ainakin minulle on ollut järjestellä tulevaa ja käytäntöjä, jolla olen valmistautunut vauvojen tuloon. Tunnen iloa ja onnea potkuista mahassani ja juuri saamamme 3 D-kuva yhdestä vauvoista (jonka lääkäri tulosti kolme kertaa, koska ovathan kaikki vauvat samannäköisiä :) ), sai tuntemaan odotusta ja jännitystä vauvojen syntymästä. Remontti ja muutto ovat pitäneet meidät myös niin kiireisinä, että riskiviikot ennenaikaiseen syntymiseen (24-28) menivät ohitse onneksi nopeasti, emmekä kerinneet niitä kauheasti pelkäämään. Nyt kun oma olo alkaa antaa merkkejä raskauden loppupuolesta ym. huomaan, että henkinen valmistautuminen on vielä kesken. Kohta meillä on kolme ihanaa poikaa lisää! Nyt uskallemma jo uskoa siihen.

Tanskan ja Suomen terveydenhuollon erot

Huomasimme pian mentaliteettieron näiden kahden maan välillä. Tanskassa pyritään eroon riskeistä ja ongelmatilanteista; pelataan varman päälle. Petyimme myös kovasti tiedonjakamiseen ja hieman potilaiden yläpuolelle asettumiseen. Saimme tietoa ripottain sekä ympäripyöreitä vastauksia, tuntui ettei meille kerrottu kaikkea ja samalla meillä oli se suurin vastuu päätöksienteossa. Jossakin vaiheessa muistan suorastaan kiehuneeni raivosta, kun minulle kerrottiin jotain minkä olisi voinut kertoa jo paljon aikaisemminkin. Heillä oli vahva oma näkemys, mitä raskauden kanssa tulisi tehdä, ja he antoivat sen mukaista tietoa. Tahdonkin kiittää HUS:n Mika Nuutilaa, joka antoi minulle aikaa pitkiin puhelinkeskusteluihin, joissa hän kertoi kaiken sen tiedon mitä itse tiesi tämänkaltaisesta raskaudesta ja sen riskeihin liittyvistä tilastoista avoimesti ja suoraan.

Muistelen edelleen pieni voitonriemuinen hymy kasvoillani tanskalaisten lääkäreiden ilmeitä ja ihmetystä, kun raskaus etenikin ja vielä näin hyvin. Olisinkohan ollut näkeväni peräti jonkinlaista pientä häpeää siitä, miten pessimistisesti he tähän alussa suhtautuivat. Selvästi heidän helpotuksekseen piikki poistui heidän lihastaan, kun muutimme Suomeen raskausviikolla 23. Suomen terveydenhuoltoon siirtyessäni ero oli huomattava, en saanut kuulla olevani kummajainen ja raskauteen suhtauduttiin normaalisti kuitenkin sen erityispiirteet huomioiden.

Kummajainen

Koimme, että olisimme voittaneet jonkinlaisessa lottoarvonnassa. Tässä lotossa oli tosin vieläkin epätodennäköisempää voittaa kuin perinteisessä lotossa. Alussa emme tienneet oliko se suurin mahdollinen onni vai epäonni, jossa joutuisimme hirvittävien valintojen/tilanteiden eteen. Nyt voin onnekseni sanoa, että nyt näyttää jo vahvasti siltä, että olemme lunastamassa tuota lottopottia :)

Raskauden seuranta oli viikottaista ja joka kerta sain kuulla olevani kummajainen ja muutama lääkäri totesi, etteivät he olleet edes tienneet että tällainen raskaus voisi olla mahdollinen. Mutta jos itse näytti onnen tai ilon merkkejä tutkimuksissa, palautettiin hyvin nopeasti maan pinnalle edessä olevista riskeistä ym. muistuttaen. Opinkin nopeasti olemaan aina melkoisen pelokkaana tutkimuksiin mennessäni ja olemaan nöyrän kiitollinen jokaisesta hyvästä uutisesta, mitä tutkimuksissa selvisi. Napanuorat eivät menneetkään niin solmuun, lapsen kasvoivatkin tasaisesti ja hyvin, eikä merkkejä TTTS:stä ilmennytkään. Aloimme olla salaa hieman voitonriemuisia ja taisteluhalu vain kasvoi.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Nyt se on sitten tässä, meidän blogi, jossa on tarkoitus jakaa meidän uskomatonta syksyä ja vielä uskomattomampia tulevia aikoja. Tärkeintä on, että kaikki meidän rakkaat ystävät, sukulaiset ja tuttavat saisivat tietää kuulumisiamme.

Näin tämä tarina alkoi:

"pahoittelen, mutta odotatte kolmosia"

Asuimme elokuussa onnellisesti Tanskassa ja tiesimme odottavamme toista lastamme. Menimme ensimmäiseen ultraan ja saimmekin tietää odottavamme kolmosia. Emme kerinneet reagoimaan itse uutiseen, kun kätilö sai meidän samantien huolestumaan lasten tilanteestaan. Seuraavana päivävä menimme jatkotutkimuksiin erikoislääkärille, joka pahoitteli kovasti. Raskaustyyppi oli nimittäin pahin mahdollinen ja paljoa toivoa heidän selviytymisestään ei kuulemma ollut. Hän kehoittikin meitä monta kertaa harkitsemaan raskauden keskeyttämistä. Saimme kuulla monen moisista riskeistä, jotka olivat relevantteja kaikki, mutta suhteellisuuden taju siitä, mitkä ovat todennäköisyydet ja lasten mahdollisuus syntyä terveinä, oli hyvin hämärä. Pari ensimmäistä päivää luulimme, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin keskeyttää raskaus. Kunnes aloimme ottaa itse asiasta selvää ja saimme jutella myös suomalaisen erikoislääkärin kanssa. Meille alkoikin selvitä, että saattaa olla myös sellainen mahdollisuus, että raskaus etenee hyvin.

Monokoriaalinen diamnioottinen kolmoisraskaus

Tämä on siis virallinen nimi raskaustyypille, eli kaikki kolme lasta jakavat saman suonikalvopussin ja istukan ja sen sisällä vielä kaksi lasta jakaa saman vesipussin ja yksi on omassa vesipussissaan. Tällöin lapset ovat myös varmuudella identtisiä, eli kaikki samasta munasta jakaantuneita. Riskejä nimettiin kolme; nämä kaksi samassa pussissa olevaa sotkeutuu napanuoriin ja jos he kuolevat vahingoittuu kolmaskin lapsi. Tilanne oli siis kaikki tai ei mitään. Toinen riski oli TTTS (twin-to-twin syndrooma), jolloin istukassa olisi vääränlaisia verisuoniyhteyksiä lasten välillä mikä aiheuttaisi kuolettavia oireita lasten kehitykseen ja kasvuun. Kolmas riski oli ennenaikainen syntyminen. Samanlaisesta raskaudesta onnistuimme löytämään yhden raportin, jossa oli onneksi käynyt hyvin ja lapset olivat leikattu terveinä viikolla 30. Suomessa eikä Tanskassa ei oltu vastaavaa aikaisemmin tavattu.

Raskauden keskeytymisen odottamisesta ja toiveikkaaseen odotukseen

Alussa (viikot 11-15) valmistauduimme siis raskauden itsestään keskeytymiseen, jonka jälkeen elimme viikko kerrallaan ja saimme viikko toisensa jälkeen vain hyviä uutisia. Mutta vasta viikkoon 20 päästyämme (jolloin myös suurin riski TTTS:n ilmenemisestä oli ohitse) aloimme ensimmäistä kertaa vasta olemaan onnellisia raskaudesta ja suunnittelemaan tulevaa....mitä jos meille tulisikin kolme lasta lisää?!